Näkymätön

Odotan naulakon luona. Sen vääntynyt metalli tekee vääristymän perspektiiviin, maailma on vinossa.
Aulassa on vaaleanruskeita lokerokaappeja, ihan kuin huonossa high school -sarjassa. Ne on hankittu luomaan viihtyisää tunnelmaa ja auttamaan tavaroiden säilytyksessä.
Pelottavat tyypit riuhtovat niiden luukut auki ja sisältö levitellään kaiken kansan nähtäville.
Luistimet, verkkarit, matikan taulukot, vihreä pyyhe.
Kukaan ei uskalla säilyttää niissä mitään.

Keskellä ikkunaseinustaa istuu tuntivalvoja, se kysyy kuka ja mihin menossa ja koristelee päiväkirjavihkon marginaalit kuulakärkikynällä. Terkkui vaan ysi deen muijille.
Se ei onneksi huomaa.

Pitää hengittää äänettömästi. Sulautua naulakkoon. Muuttua lokerokaapiksi. Liikkua vain sentti kerrallaan. Sitten ne ei ehkä huomaa.

Vessan ovi on lähellä, sieltä heijastuu keltaisten kaakeleiden ja kylmän loisteputkivalon hohde. Siinä valossa kaikki näyttää rumalta, paitsi ne suositut tytöt, kun ne välitunnilla valloittavat peilit ja lisäävät hiuslakka ja ilmaa on vaikea hengittää.

Toiseksi viimeinen koppi on paras, sinne ei kukaan halua tulla. Kukaan ei huomaa jos oven vääntää lukkoon ja nostaa jalat ylös niin kengätkään ei näy.

Kello soi.

Laumat valuvat alas rappusia, kuin tulvavesi tai parvi heinäsirkkoja, tuhoavat tieltään heikot ja avuttomat. Niiden kimeät äänet ja kiljahdukset surisevat päässä, mutta jos oikein kovasti pinnistää ja sulkee silmät voi kuvitella olevansa turvassa.