Lapsuus

Lapsena elämä on yksinkertaista. Voi elää kokonaisen päivän eväsleivillä. Kun alkaa sataa menee liukumäen alle suojaan. Jos haluaa päästä nopeasti takapihalle voi juosta täysiä, paitsi jos on kotiavain kaulassa niin voi oikaista pommisuojan läpi.

Lapsena elämä on vaikeaa. Pitää tietää kirjoittamattomat säännöt: pelistä ei saa erota jos on jäänyt kirkonrotaksi. Jos tahtoo kaverille sisälle leikkimään pitää kysyä ensin lupa niiden äidiltä ja sitten meidän. Kun ottaa lemmikiksi kastematoja ei auta, vaikka säilyttäisi niitä mullassa varaston lattialla ja nimeäisi ne vanukaspurkkien mukaan Suseteksi ja Makupalaksi, jos unohtaa kastella sitä multaa ne kuolee jo seuraavana aamuna.

Lapsena on helppoa. Välipalaa tulee jääkaappiin aina kun äiti käy töiden jälkeen kaupassa, koulun jälkeen sitä voi itse ottaa. Kaakaon pitää antaa vajota kupin pohjalle ennenkuin sekoittaa. Siskon voi ottaa mukaan iltapäiväkerhoon, jos ei jaksa leikkiä sen kanssa koko iltapäivää.

Lapsena on pelottavaa. Iskä juo liian monta kaljaa kun ollaan markkinoilla. Äiti kanssa. Myöhään mennään kotiin. Äiti ja iskä menevät vielä ostamaan tupakkaa kioskilta. Teen siskolle pedin patjalle oman huoneen lattialle. Oven eteen lattialle laitetaan saunatakki, ettei valot ja äänet sieltä oven alta herätä meitä.

Lakanat

Puhdas pyykki ei tuoksu juuri miltään. Hajuton pesuaine herkkäihoisille ei tuoksu juuri miltään. Siri työntää kielen ulos ja nuolaisee narulla roikkuvaa kosteaa lakanaa, se ei maistu juuri miltään. Lakana tuntuu viileältä ja kostealta ja rauhalliselta. Siri silottaa rypyt ja kaivaa taskustaan pyykkipoikia, niitä on yksi liian vähän ja lakanan toinen reuna jää repsottamaan. Onneksi ulkona ei tuule, ehkä lakana pysyy paikoillaan.

Ilma tuntuu raskaalta ja kuumalta, aurinko on pilvessä, mutta se ei viilennä hellettä. Siri ottaa ämpärin ja lähtee sisälle. Vielä toinen koneellinen lakanoita ja vieraiden pyykit on pestynä. On helpottavaa palata kotiin, siellä on hiljaista ja yksinäistä, Siri pitää yksinäisyydestä. Tiskiä on jäänyt eiliseltä ja palasia leivotusta bostonkakusta, Siri siivoaa ne näkymättömiin.

Välillä seinissä tuntuu vielä eilinen puheensorina ja keskustelun kaiut kimpoilevat kohti Siriä arvostelevina ja raakoina.

Kun vielä saisit sen kunnollisen työpaikan... sinun iässäsi minulla oli kolme lasta...kannattaisi maksaa kyllä omaa asuntoa kuin kallista vuokraa...mutta ei pelkällä haihattelulla ja kuvien tuhertelulla itseään elätä...kyllä näihin seiniin jonkunlainen uusi tapetti olisi kiva..naapurin Sannakin on sitten yo-merkonomi...jos sinä vaan Siri ottaisit itseäsi niskasta kiinni...

Siri rypistää kulmia ja ravistaa äänet pois korvista. Olo tuntuu toisaalta pettyneeltä, toisaalta helpottuneelta, tämän vuoden osalta velvollisuudet on hoidettu ja jouluun on aikaa melkein puoli vuotta. Pieni epäilys nakertaa Sirin mielessä, mitä jos en koskaan kelpaa, en ole koskaan riitävän hyvä.

Siri katsoo ikkunasta, ulkona kirjavat lakanat heiluvat laiskasti, on alkanut tuulla. Repsottava lakana pysyy narulla yhden pyykkipojan varassa. Pyykit kuivuvat varmasti pian ja Siri saa ne kaappiin täydellisiksi pinoiksi, ihan niinkuin äitikin aina laittaa.

Ovet

Keskiviikkoaamuna herään lehden lätsähtäessä lattiaan eteisessä. Kestää hetken ennenkuin tajuan, että tänään on tosiaan keskiviikko, arki ja työpäivä. Olin nähnyt unta mummista ja kahdesta vastakkaisesta ovesta, joista molemmista pääsi mummilan vintille. Ovet olivat matalia, isä joutui kumartumaan kun meni sinne hakemaan ukin vanhaa ulsteria.

Illalla, kun olin jo liian väsynyt kävelemään portaita yläkertaan, minua pelotti kun minut kannettiin vintin ovien ohi. Puristin silmät kiinni ensin toisen ja sitten toisen oven kohdalla, mutta välissä kurkkasin, se vaati tarkkaa ajoitusta. Isän olkapäähän oli hyvä painaa kasvot.

Unessa ovien avaimet olivat kääntyneet lukoissaan ja olin liukunut peloissani syvemmälle painavan täkin ja pitsikoristellun viileän aluslakanan alle. Lasisen kuvun alla ruusukuvioinen kello oli kilahtanut, kerran vain. Olisi pitänyt valita toinen ovista, mutta en uskaltanut päättää kumpi oli oikea.

Toisaalta uni väristi minua, toisaalta tuntui hyvältä palata mummilaan edes unissa. Tutut hajut ja äänet ja tavarat olivat kaikki paikallaan, eikä jaettuna ympäriiinsä riiteleville sukulaisille.
Puristan silmäni kiinni ja yritän päästä takaisin mummilaan pelkällä tahdonvoimalla, pelottavat ovet voisivat jo aueta, minä olisin rohkea ja valmis katsomaan haamuja silmästä silmään. Unet eivät vain jatku siitä mistä haluaisin.

Nousen ylös vaikka on ihan liian aikaista, herätyskelloa en uskalla ottaa pois päältä, mitä jos olenkin vielä unessa, vaikka luulen olevani hereillä. Aamuöinen katu näyttää hiljaiselta ja puhtaalta. Tänään on tehtävä valinta.

Lähteminen

Bussi vilkuttaa valoaan ja kääntyy pysäkille. Anna ottaa kassin hihnasta kiinni ja nostaa sen olalleen. Ovi suhahtaa jotenkin vihamielisesti auki. Kuljettaja näyttää elämään kyllästyneeltä, mutta tervehtii silti samalla kun bussikortinlukija vinkaisee. Kuulostaa kuin lukijasta kuuluisi se lyhyt "Trv", eikä kuljettajan suusta.

Bussissa on kylmä, ilmastointi puhaltaa viileää tuulta ja ihmiset näyttävät siltä kuin olisivat joutuneet hellehepeneissään keskelle marraskuuta. Puristavat kassejaankin tiukasti syliin ja vieruspenkit ovat kerrankin vapaana. Anna istuu keski-ikäisen rouvan viereen ja taittelee hameenhelmat tiukasti reisien alle, yrittää säilyttää jaloissaaan hieman ulkoilman lämpöä.

Bussikuskilla on varmaan kiire vuoronvaihtoon ja se kiihdyttää pysäkkien jälkeen ja ajaa töyssähdellen suojateiden hidasteista. Anna tarraa kiinni edessä olevaan penkkiin ja koittaa tähyillä etuikkunasta ulos, jotta sivuilla vilistävät talot ja puut eivät saisi pahaa oloa aikaan. Äiti sanoi aina, että pitää nostaa kantapäät ylös auton lattiasta, jotta tärinä ei tee pahaa oloa niin helposti. Anna koittaa tehdä niin, mutta on vaikeaa pitää kassia sylissä, nostella kantapäitä ja tukeutua vielä etupenkkiin bussin kääntyillessä.

Anna miettii lähtemistä. Lähteminen on toisaalta ratkaisu, toisaalta vain pakenemista, varmasti nyt puhutaan, että Anna lähti karkuun. Anna tietää, ettei ole pelkuri, hän vain inhoaa pysähtyneisyyttä ja sitä että junnataan samoissa asioissa liikkumatta mihinkään. Jotenkin vaan on helpompaa olla matkalla, silloin on olemassa jokin päämäärä, mitä väliä sillä on vakkei vielä tiedäkään mihin on menossa. On vain niin vaikeaa sanoa sitä toiselle, - Anteeksi, minä lähtisin nyt, en halua olla enää tässä.

Anna katselee eteenpäi, mutta vilkuilee välillä sivuikkunaan, tutut maisemat: uimapaikka, mattolaituri, R-kioski, silta, jonka alla kerran odoteltiin sateen loppumista.

Vieressä istuva nainen alkaa tehdä lähtöääniä: rapistelee paperikassia, sulkee olkalaukun vetoketjun ja vaihtaa painoaan siten, että olisi nousemassa pois. Anna istuu hiljaa, eikä ole huomaavinaan, joku muu on painanut bussin pysähtymisnappulaa. Nainen on jo puoliksi seisomassa, kun Anna päättää päästää naisen pinteestä ja pois ikkunapaikalta. Anna nostaa painavan kassinsa bussin käytävälle ja antaa naisen luikahtaa ohitseen. Miksi on niin vaikeaa sanoa, että on lähtemässä, Anna ajattelee kiukkuisena ja juuri samalla hetkellä Anna tajuaa, että nainen on kuin hän, lähtemässä.

Anna tuijottaa ulos ikkunasta ja koittaa nähdä kirjaston, mutta kaikki on jotenkin sumeaa. Kassi painaa polvia kipeästi.

Nokitaaan

- Voi vitsi kun mulla on tätä selluliittiä, se kaikista laihin sanoo ja kuikuilee takamustaan sillä tavalla yläviistosta, niin että kaikki huomaa kuinka kapea sen vyötärö oikeasti onkaan.

- Eihän! huokaa se toinen, jolla on tukassa semmoinen liukuvärjäys. - Sulla ei todellakaan oo hei mitään selluliittiä!

- Niin, no käytänhän mä kyllä sitä biothermin selluliittigeeliä ja kuivaharjaan aina iltasin ja aamuisin. Ja sisäisestihän pitää kanssa olla hyvä olla, mä juon aina ainaskin litran vettä ihan tyhjään mahaan. Kaikista laihin katsoo itseään arvostavasti peilistä ja vetää hartioita taakseja aavistuksen vatsaa vielä sisään.
Se niiden hang-around- jäsen, joka ei ole ihan yhtä laiha, eikä ihan yhtä tyylikäs, eikä ihan vielä yhtä täydellinen suoristaa treenipaitaa ja nyökyttelee yhtäaikaa hyväksyvästi ja ihaillen. Se ei vielä osaa tätä peliä, sen pitäisi nyt pönkittää lauman johtajaa ja varmistella siten omaa asiaansa. Tämä peli pelataan aina samanlailla kuin lapsena, kun yksi sanoo, että piirustuksesta tuli ihan huono ja seuraavan tehtävä on vakuuttaa, että eikun se on tosi hieno ja vähän sää oot hyvä piirtään. Kalastetaan ne kohteliaisuudet. Koskaan ei itseä kehuta suoraan, mutta luotetaan vastavuoroisuuteen: parjaa itseäsi - kaveri kehuu sinua ja toisin päin.

Liukuvärjätty alkaa riisua hikistä toppia ja keräilee hajamielisenä tavaroitaan kassiin. Hengaaja huomaa vihdoin tilaisuutensa koittaneen ja vilkaisee varovasti Kaikista laihinta.
- Paljonkohan tässä palautusjuomassa on pisteitä? Vaikka eihän sun tarvii välittää kun sä oot noin tosi laiha!
Kaikista laihin kääntyy katsomaan Hengaajaa. Virhe! Punainen kortti! Ulos hiekkalaatikolta! Heikoin lenkki! Koskaan ei oteta toista koskevia kielteisiä asioita puheeksi ensimmäisenä, vaan asianosainen haukkuu itseään ja sen jälkeen kehutaan. Kaikista laihimman ilme on täynnä ylemmyyttä ja arvovaltaa; nyt on rikottu sääntöjä, nyt seuraa rangaistus, maailman kuningatar näyttää missä on sinun paikkasi mitätön alamainen.
Kaikista laihin hymyilee peilin edessä opeteltua säootmunsydänystävä -hymyä Liukuvärjätylle ja sen äänensävy on sellainen tekoinnostunut: - Tulisittekste Vilin kanssa lauantaina meille grillaan, vois laittaa niitä täytettyjä herkkusieniä ja sitä valkkarisangriaa? Voitais pitää sellaset pariskuntapuutarhakemut!

Hengaajan kasvoilla välähtää kumma ilme pariskunta -sanan kohdalla.